Kesä menee niin vauhdilla, ettei  blogia ehdi päivittämään. Meillä on ollut hirveä kiire ja hässäkkä remontin kanssa, mutta toistaiseksi deadline oli juhannuksena ja syksyllä jatketaan taas sisällä. Minähän en varsinaiseen remonttiin osallistunut vaan olen huolehtinut ”naisten hommista”; siivonnut jälkiä ja tehnyt ruokaa   Huomenna on edessä vielä yksi työpäivä ja sitten neljä viikkoa lomaa. On sitä odotettukin!!

Koirien kanssa olen treenaillut pääasiassa tokoa ja agilitya. Paimentamassa ollaan käyty noin pari kertaa viikossa, mutta kun ei ole omia lampaita takapihalla, niin ei ehdi usein harjoittelemaan. Tokoa ja agia on sen vuoksi niin paljon helpompi tehdä. Paimennuksessa olen kokenut tunteita laidasta laitaan. Vähän on ristiriitaiset fiilikset, kun haluaisin paimentaa paljon enemmän, jotta kaikki osapuolet kehittyisivät, mutta toisaalta haluaisin omia lampaita, jotta voisi ajatella, että koiraa käyttää ihan oikeissa töissä. Onhan meistä nytkin käytännön apua Raision laskennoissa ja Astasta syksyn lampaiden hakureissuilla saarista, mutta silti. Jollei olisi noita, niin ihan huvikseen en tuota lajia varmaan harrastaisi, kun kyseessä on kuitenkin elävät lampaat, jotka mun harrastamisen takia joutuvat paimennukseen mukaan. Tällaisia asioita olen viime aikoina pohtinut. Paimennusharrastuksen eettisyyttä.

Entin kanssa ollaan hiottu ylempien luokkien liikkeitä ja vihdoin näkyy valoa tunnelin päässä kaukojen osalta. Ratkaisu oli niinkin yksinkertainen asia, kuin takapalkka. En ole koskaan ennen sitä juurikaan käyttänyt ja olen nähnyt paljon jumittavia koiria, joten en edes ajatellut sitä vaihtoehtona. Entti tosin ei tokossa jumita mitenkään, joten hyvin olisin voinut sitä aikaisemminkin miettiä. P.olon pään laittaminen maahan on parantunut myös huimasti. Kiitos Christan vinkkien!

Astan kanssa ollaan treenattua vuorostaan agilitya. Käväistiin myös TSAU:n Juhannuskisoissa kolmen startin verran. Tuloksina 10, 15 ja HYL. Yllättäen mun omia ohjausmokia. Saisi edes yksi nolla tulla, niin tulisi vähän onnistumisen tunnetta. Ekalla radalla Asta oli kääntymässä ihan oikein yhdelle hypylle, mutta jostain kumman syystä rääkäisin sen pois sieltä. Kuvittelin jotenkin, ettei se sinne käänny, mutta kääntyipä. Ja kun se on aika kuuliainen radalla, niin tuli sitten kiltisti pois esteeltä. Tyhmä minä! Käännätin sen hypylle  takaisin niin sen vierestä, että rima tuli alas. Toisen riman edessä olin sitten taas ihan suoraan itse, joten sekin tuli alas. Muilla radoilla vähän samanlaisia ongelmia. Kolme pudonnutta rimaa ratojen aikana ja jokaisen kohdalla mokailin itse ihan törkeästi. Ihme, että Asta suostuu vielä tulemaan radalle mun kanssa! HYL-radalla olin ajatellut päästää Astan tarkoituksella hypyiltä vähän pidemmälle ennen kääntymistä, jotta saan sille mahdollisimman suoran keppikulman. Arvioin vauhdin ja märän nurmen liukkauden vähän pieleen ja putkeenhan se sujahti. Keppikulmia pitää nyt harjoitella extrapaljon! Suorilla osaan jarruttaa Astan ensimmäiseen väliin, mutta vinot on pahoja.

Loppuanalyysina; meille sopii useampi rata saman tai seuraavan päivän aikana. Itse saan jännityksen paremmin kuriin ja Asta rauhoittuu, kun toteaa, ettei kukaan tule odotusaikana sen päälle. Sunnuntaina oli paljon parempi kuin lauantaina odotellessa. Nyt kun on tuollainen ei- kaikkien-kaveri-koira, joka vaatii sen oman metrisen tilan ilman, että sen sisälle tulee muita, niin pitää sanoa, että ihmiset kyllä ihmeen paljon tunkevat iholle asti pitkien remmien kanssa tai antavat koiriensa jopa haahuilla vapaana (huomattavan ärsyttävää!). Asta on vapaana kulkevista koirista aina sitä mieltä, että ne tulevat joka tapauksessa päälle, kun itsekseen vaeltavat. Yritän mennä aina tarkoituksella vähän sivummalle ja Astahan istuu ihan nätisti nameja napostellen. Räjähtää kyllä salamana, jos joku erehtyy tulemaan sen metrisen säteen sisälle tutustumismielessä. Ehkä se vaan on niin, että bordercollie mielletään nöyräksi koiraksi, joka ei sano kenellekään mitään eikä osata ajatella, että pitäisi antaa tilaa ja että on niitä muunlaisiakin. Ja joo, sellaisia nöyriä on itselläkin tällä hetkellä ja elämä tungoksessa on helpompaa, mutta kun kaikki eivät ole samanlaisia. Agilityssa on ahdasta ja Astakin menee jokaisella kerralla eteenpäin eikä me olla taatusti ainoita oman tilan haluajia. Pieni toive siis, että pidetään se oma kiltti koira siinä lähellä ja annetaan muillekin tilaa valmistautua kisaan.

Pääsen nykyään halutessani Espoossa AST:n kentälle treenaamaan. Asta ja Entti ovat viimeisen viikon mulla mukana, joten eilen piipahdettiin kentällä kokeilemassa viikonlopun ratakiemuroita. Ei ne vieläkään suoriltaan oikein menneet, mutta toistojen jälkeen kuitenkin. Seisoin kuulemma vaikean keppikulman edessä kädet sojottaen sivuilla eri suuntiin, samoin jalat. Ihme, ettei Asta sitten siitä ohjauksesta osannut mennä kepeille Eva halusi kokeilla Astaa, kun ei ole koskaan ohjannut maksikoiraa ja tietty sai mennä. Totesinkin, että voin hyvin siirtyä ketyn hommiin, jollei oma ohjaukseni pikaisesti parane. Niin näppärän näköistä yhteistyötä heillä oli. Kun osaa ohjata, ja vaikka on ohjannut ihan erilaisia koiria ennen, niin se tietty osaaminen on siellä kuitenkin, joten hyvin Eva pystyi minikoirien ohjaamisesta siirtymään makseihin.

Lopuksi pari Vellun ottamaa kuvaa Tuorlasta, kiitos!